Olen ehkä maininnut jossain tekstissä, että olen yhä toipumassa uupumuksesta. Tai oikeastaan kyseessä oli todella syvä romahdus nelisen vuotta sitten, josta yhä toivun.
Tämä viikko on taas muistuttanut siitä, miten toipuvan arki ei ole täysin suoraviivaista ja positiivista.
Viimeiset kaksi viikkoa on ollut alakuloinen fiilis, eikä viime viikon migreeniputki, tämän viikon flunssailut sekä liuta muita henkilökohtaisia juttuja auta yhtään asiaa. Tai oikeastaan - niistä tämä alakuloisuus taitaa johtuakin. Mutta kaikkeen ei voi elämässä vaikuttaa ja täytyy vaan yrittää jaksaa eteenpäin. Ei puskemalla, vaan lempeästi itseä kuunnellen.
Musta tuntuu, että viime päivät (noh, 2 viimeistä viikkoa) on pitänyt vaan levätä. Mielenterveys on ollut epätasapainossa, ja olen tarvinnut enemmän omaa aikaa itselleni, kuin yleensä. Kun mt-haasteet ja uupumuksen jälkimainingit vie kaistaa arjesta, niin silloin ei jää myöskään aikaa tai energiaa opiskella.
Niinpä musta on tuntunut, että olen huono opiskelija, kun en ole jaksanut osallistua yhdellekään etäluennolle kokonaan. Mä en ole pystynyt keskittymään koko luentoa, ei ole ollut energiaa.
Ja tiedättekö mitä - se on OKEI.
Yritän lempeästi, yhä uudelleen ja uudelleen toistaa itselleni ja että on OK olla vähän down ja keskittyä itseeni. Etenkin, jos mietin mistä suosta sitä on rämmitty tähän pisteeseen. Huhhuijaa.
Ja etenkin, että sen kaiken jälkeen mitä on käynyt läpi, on aivan normaalia että tulee hankalampia hetkiä ja että en enää pysty puskemaan itseäni kaiken läpi hymy naamalla. Mun ei tarvi, eikä pidä.
Sen ehkä uupumus opettikin, että missä kohtaa mun luontaiset jaksamisen rajat tulee vastaan. Just silloin kun tuntuu että ei ole aikaa levätä - juuri silloin PITÄÄ levätä. Uupumus laittoi rajat. Ennen jaksoin puurtaa läpi ja "tsempata" - nykyisin en enää fyysisesti enkä psyykkisesti kykene. En, vaikka haluaisin.
Uupumus onkin tavallaan ollut lahja, joka on opettanut omia rajoja oman jaksamisen suhteen. En aina edelleenkään osaa rauhoittua kun pitäisi, tai levätä kun olisi hyvä, mutta opin kokoajan. Osaan jo tunnistaa voimavarojani paljon paljon paremmin kuin ennen. Osaan olla lempeämpi itselleni, ja keventää omia vaatimuksiani (yhä opeteltavavaa tässäkin!).
Niinpä nyt mietin, että tämä on okei. On ihan ok olla väsynyt. Ottaa oma aika. Ja sitten taas viilettää menemään. Koska sellainen olen. 😸
Maria
